Lohkareet kuvanveistäjän materiaalina

Kari A. Kinnunen. “Lohkareet kuvanveistäjän materiaalina”. Mineralia 2/2014. 20-21.

Kuvanveistäjä Anne Koskinen käyttää veistoksiinsa kotipaikkansa Karunan luonnon kivenlohkareita. Kun luonnonpintaan yhdistää hieman hakattua ja hiottua, niin kiven rakenteen saa osaksi veistoksen muotoa.

Jokainen kokee kivet omalla tavallaan. Kuvanveistäjälle kivi on perinteisesti tärkeä materiaali. Miten hän näkee raakakivessä sen sisältämät mahdollisuudet?
Keskustelin tästä kuvanveistäjä Anne Koskisen kanssa hänen vieraillessaan GTK:lla. Alkuvuonna 2014 hän voitti kilpailun, jossa haettiin julkisivuveistosta Espoon Otaniemeen rakennettavaan VTT:n Ydinturvallisuus-taloon. Ydinfyysikon omena -niminen Koskisen veistosluonnos ilmentää halkaistun omenan kautta ydinvoimaa. Voittaneen ehdotuksen pienoismallin hän veisti graniittisesta luonnonlohkareesta. Viime vuosina Koskinen onkin käyttänyt veistostensa raaka-aineena enimmäkseen kotipaikkansa Karunan lohkareita.

Saksassa taidetta ja myös kielitiedettä opiskellut kuvanveistäjä Anne Koskinen kertoo, että saksankielessä sana Findling tarkoittaa lohkareen lisäksi myös löytölasta. Useimmat Saksan lohkareista ovatkin Pohjolan kiviä ja osa Suomesta saakka kulkeutuneita jääkauden muistoja. Tavallaan ne ovat kuin geologisia löytölapsia. Koskinen on toiminut professorina Suomessa ja opettanut myös Saksassa. Hänen töitään on monissa julkisissa kokoelmissa myös ulkomailla.

Sorakuoppien kivet

Sorakuopista löytää mannerjäätikön kuljetussuunnasta kulkeutuneita pyöristyneitä kiviä kymmenien kilometrien etäisyydeltä. Moreenissa lohkareet ovat paljon lähempää kulkeutuneita eivätkä niin pyöristyneitä. Lohkareiden kivilajit ovat pitkälti samoja kuin mitä näkee lähiseudun kallioissa.

Lohkareiden koko ja muoto ovat perua kallioperästä. Varsinkin emäkallion rakoilu on sanellut niiden kokoa ja muotoa. Pintojen pyöristyminen taas on tulosta mannerjäätikön rouhinnasta ja jäätikköjokien voimallisesta myllytyksestä. Tavallaan jokainen lohkare on luonnon rajun kulutuksen ja kuljetuksen testaamaa laadultaan. Hauraat kivet ovat hajonneet ja vain kestävimmät säilyivät. Tämä näkyy myös lohkareiden kivilajeissa. Graniitit, gneissit, kiilleliuskeet ja migmatiit ovat säilyneet Etelä-Suomessa luonnon myllerryksissä parhaiten.

Veistäjän näkökulma lohkareisiin

Anne Koskisen mielenkiintoisimpia veistoksia ovat hänen kotipihansa lohkareista muotoilemat veistokset. Hän nimittää niitä osuvasti takapihan kiviksi, backyard stones. Niissä hän on säilyttänyt huomattavan paljon myös lohkareen luonnonpintaa. Veistoksen piirteet, usein kasvot, on muotoiltu vain osaan kiveä. Näin syntyvä vaikutelma on voimakas. Aivan kuin hahmo olisi jo ollut olemassa kivessä alusta asti. Tai kuin taiteilija olisi vain pyyhkinyt pölyt pois jo olemassa olevasta hahmosta.

Monelle klassiselle kuvanveistäjälle kiven kappaleessa oli jo sielun silmin näkyvä hahmo, joka vain odotti syntymistään. Michelangelon Carraran marmorikappaleiden valintojen kerrotaan olleen tällaista ideointia. Samoin Kiinan jadeveistoksissa jatkettiin perinteisten maisemakivien, suisekien, ideaa ihmiskäden voimin vielä selvempiin muotoihin.

Yleensä kuvanveistäjät tekevät itse vain luonnoksen styroksista, jonka pohjalta kivisepät sitten veistävät kiven haluttuun muotoon. Koskinen tekee veistoksen itse alusta loppuun. Yleensä kuvanveistäjät myös käyttävät rakennuskivilouhosten irtokiviä raaka-aineena, eivät luonnon lohkareita. Erään veistäjäkollegan ennakkoluulot yllättivät epätavallista kivimateriaalia käyttävän Koskisen. Kollegan mielestä Koskisen lohkareveistokset eivät olisi tarpeeksi kestäviä, ainakaan ulkoilmassa. Kollegan mielestä lohkareet rapautuvat helpommin kuin louhoskivet. Geologisesti tämä kuitenkaan ei pidä paikkaansa. Päinvastoin, lohkareet ovat luonnonvoimien koettelemaa ja kestävimmäksi havaitsemaa kiviainesta. Koskisen mielestä tapaus on hyvä esimerkki siitä, kuinka hyödyllistä tieteellinen tutkimus on kuvanveistäjällekin. Parhaimmillaan tiede, oli se sitten geologiaa tai kielitiedettä, voi auttaa taiteilijaakin aukaisemaan lukkiutuneita ajatusmalleja ja näkemään uusia mahdollisuuksia jopa arkiympäristöstä löytyvissä materiaaleissa.

Miten lohkaretekniikka alkoi

Anne Koskinen kertoi, että ensin hänkin teki perinteiseen tapaan veistoksia marmorista. Sitten sattuma puuttui peliin. Kotipihalle salaojaa tehtäessä kaivannosta alkoi nousta valtavasti kiinnostavia lohkareita. Lohkareiden pesu toi rakenteet esiin ja ajatuksen kokeilla niitä veistosten materiaalina.
Kastelu osoittautuikin sittemmin parhaaksi tavaksi arvioida aineksen laatua. Veistämistä haittaavat halkeamat pysyvät kiven muuten kuivuttua pitkään märkinä ja erottuvat hyvin.

Kiventyöstöön sisältyy monia vaikeita kohtia. Lohkareissa on vaikea tietää kuinka syvälle voi edetä, jotta kivi ei liikaa tummene tai vaalene. Samoin on lohkareista vaikea päätellä, mihin suuntaan ne parhaiten murtuvat. Tämä tuo työhön vääjäämättä enemmän jännitystä kuin varsin tasalaatuisia louhoskiviä käytettäessä.
Eniten Anne Koskinen haluaa painottaa sitä, että sorakuopat ovat ekologista materiaalin hankintaa verrattuna louhoksiin. Isommat lohkareet ovat hiekan ja soran kaivamisen oheistuotteita ja niille näin löytyvä käyttö on pelkästään hyvä asia. Paikallista kiveä käytettäessä myös pitkiltä kuljetusmatkoilta säästytään.

Kirjoittaja FT Kari A. Kinnunen toimii geologian erikoistutkijana Geologian tutkimuskeskuksessa (GTK).

Lataa koko artikkeli kuvineen täältä

Kuva: Kuvanveistäjä Anne Koskinen