Luonnonkivilohkareet kuvanveistäjän materiaalina

Kari A. Kinnunen. “Luonnonkivilohkareet kuvanveistäjän materiaalina”. Johdanto Anne Koskisen näyttelyn “Solo” kiviin, Galerie Anhava, Helsinki, 7.-31.8.2014

Luonnonkivilohkareet kuvanveistäjän materiaalina

Kuvanveistäjä Anne Koskinen käyttää veistostensa raaka-aineena lähiluonnosta löytämiään kivilohkareita. Lohkareet saavat näin uuden elämän veistoksina. Vuoden 2014 alkupuolella Anne Koskinen voitti kilpailun, jossa haettiin julkisivuveistosta Espoon Otaniemeen rakennettavaan VTT:n Ydinturvallisuustaloon. Koskisen voittanut ehdotus, Ydinfyysikon omena, ilmentää halkaistun omenan kautta ydinvoimaa. Myös sen hän oli muotoillut takapihaltaan löytämästään graniittisesta luonnonlohkareesta.

Vieraillessaan Geologian tutkimuskeskuksessa Koskinen kertoi, että hän käytti aikaisemmin marmoria. Sitten sattuma puuttui peliin. Kun kotipihalle kaivettiin salaojaa, kaivannosta alkoi löytyä kiehtovia lohkareita. Lohkareiden puhdistaminen painepesurilla sai värit ja pinnanmuodot esiin, ja se synnytti ajatuksen kokeilla niitä veistosten materiaalina. Kokeilut osoittautuivat enemmän kuin lupaaviksi. Viime vuosina Koskinen onkin käyttänyt enimmäkseen kotiseutunsa lohkareita. Hän kutsuu niitä takapihan kiviksi, backyard stones.

Useimmat kuvanveistäjät käyttävät teoksiinsa rakennuskivilouhosten kiviä. Yleensä he luonnostelevat työnsä styroksiin ja antavat kiviseppien veistää teoksensa. Anne Koskinen käyttää luonnon itsensä louhimia ja pyöristämiä kivilohkareita, jotka hän myös työstää itse, alusta loppuun. Materiaalin valinnan osuus korostuu: lohkareiden geologia sulautuu osaksi Koskisen taidetta.

Ekologista kuvanveistoa

Luonnonlohkareiden työstöön sisältyy monia pulmallisia työvaiheita. Lohkareista on vaikea tietää kuinka syvälle voi edetä, jotta kivi ei liikaa tummene tai vaalene. Samoin lohkareista on vaikeaa päätellä mihin suuntaan ne parhaiten murtuvat. Tämä tuo työhön enemmän jännitystä kuin paljon tasalaatuisempia louhoskiviä käytettäessä. Parhaaksi tavaksi arvioida aineksen laatua on osoittautunut kivenhiojien vanha tapa, kastelu. Veistämistä haittaavat halkeamat pysyvät kiven kuivuttua pitkään märkinä ja erottuvat näin hyvin.

Anne Koskinen painottaa, että maaperästä, pihoilta ja peltojen kivikasoista, itse löydetyt lohkareet ovat ekologista materiaalia verrattuna louhosten kivien käyttöön. Paikallista kiveä käytettäessä säästyy myös pitkiltä kuljetusmatkoilta.

Rakennuskiviä louhittaessa kiviainekselle asetetaan tiukkoja laatuvaatimuksia. Rakoja ja hiushalkeamia pitää olla vähän, ja niiden pitää olla etäällä toisistaan. Huomiota kiinnitetään myös kiven värin ja laadun tasaisuuteen. Isoja kivikuutioita eli kiviblokkeja saadaan yleensä vain syväkivilouhoksista. Rakennuskivilouhosten kiviaines on Suomessa varsin tasalaatuista, sillä parhaat rakennuskivet ovat syväkiviä: graniitteja, dioriittia, gabroa ja joskus anortosiittia. Kiinnostavaa kuviointia niissä ei juuri erotu. Metamorfisia, kauniin kuviollisia kivilajeja sisältäviä, mutta samalla riittävän ehjiä kallioperä-alueita on harvassa. Näistä syistä luonnonlohkareet antavat veistäjälle paljon elävämpää kivimateriaalia. Luonnonlohkareet ovat lisäksi luonnon moneen kertaan testaamaa kiviainesta. Heikoin aines ei ole kestänyt vuosimiljoonien kulutusta eikä mannerjäätikön painetta.

Lohkareiden värit ja muodot

Luonnonlohkareiden väri ja kuvioitus johtuu sen sisältämistä mineraaleista. Vaaleat mineraalit ovat maasälpiä ja kvartsia. Tummat mineraalit ovat kiilteitä ja amfiboleja. Kauempaa katsottuna eri väriset mineraalit sulautuvat kivilajeissa yhdeksi värimassaksi. Suomen kivilajit ovat mineraaliensa takia useimmiten harmaita tai punertavia, mutta kiven rakenteet antavat jokaiselle lohkareelle aivan oman luonteensa.

Lohkareiden ulkoinen muoto puolestaan on seurausta kallioperän rakoilusta, joita pitkin mannerjäätikkö on niitä irrottanut. Lohkareiden pyöristyneet pinnat ja kulmat puolestaan ovat syntyneet mannerjäätikön kulutuksessa ja jäätikköjokien hionnasta.

Lohkareet geologin silmin

Geologille lohkareet ovat kallioperän kappaleina kuin aikakirjan lehtiä, joihin on taltioitunut Maan historiaa. Sauvon ja Karunan seudun lohkareiden aines on ollut noin 1900 – 1800 miljoonaa vuotta sitten valtameren kerrostumia, hiekkaa, savea, kalkkiliejua ja tuliperäistä tuhkaa sekä laavaa. Fennoskandia sijaitsi tuolloin lähellä päiväntasaajaa. Maisemat muistuttivat Kaakkois-Aasian tuliperäisiä saarijonoja.

Noin sadan miljoonan vuoden ajan Eteläisen Suomen kohdille kasvoi tuliperäisiä saarijonoja. Ne puristuivat kuin valtava matto poimuvuoristoiksi, sillä valtameren pohjan raskas basalttinen maankuori työntyi niiden alle. Syvällä vuoristojen pohjassa aines muuttui korkeassa lämpötilassa ja paineessa kiveksi, se metamorfoitui. Kiviaines alkoi myös sulaa, joko osittain seoskiviksi eli migmatiiteiksi, tai kokonaan, jolloin se kiteytyi graniitiksi. Vuorijonon sekaan nousi myös syvältä maapallon vaipasta sulaa kiviainesta, joka kiteytyi tummanharmaiksi syväkiveksi, kvartsi- ja granodioriitiksi. Karunan seudulla esiintyvä Perniön porfyyrinen graniitti ja koko Etelä-Suomelle tyypillinen punertava mikrokliinigraniitti kivettyivät kivisulasta noin 1830 – 1840 miljoonaa vuotta sitten. Tämä tapahtui yli kymmenen kilometrin syvyydessä.

Himalajaa tuolloin muistuttaneesta vuorijonosta kului muutamassa kymmenessä vuosimiljoonassa kilometreittäin kiveä pois. Maisema alkoi tasoittua. Vastaavasti paine ja lämpötila alenivat maankuoressa. Kallioperän kivet muuttuivat plastisista koviksi. Tästä syystä muovailuvahamaisia, plastisia muotoja leikkaavat gneisseissä terävät raot ja halkeamat. Monet halkeamat olivat maanjäristysten seurausta.

Jo 1000 miljoonaa vuotta sitten Etelä-Suomen kallioperä oli kulunut lähelle nykyisen maanpinnan tasoa. Alue oli tuolloin matalaa merenpohjaa, johon kerrostui hiekkaa ja savea. Ne kivettyivät kalkki- ja hiekkakiveksi, parin kilometrin peitoksi, vanhan kallioperän päälle. Tämä kivikansi suojasi Karunankin kalliota viimeiset viisisataa miljoonaa vuotta. Vasta Kölin ja Alppien vuoristojen muodostuminen ja siihen liittyvät maankuoren liikunnot saivat sedimenttikivipeitteen kulumaan lähes kokonaan pois. Nykyään sen rippeitä siitä tavataan enää Virossa, paikoin Ahvenanmaalla ja Selkämeren pohjassa.

Viimeisen jääkauden loppuvaihe, Veiksel-jääkausi, kulutti ja puhdisti Etelä-Suomen kalliot nykyisiin muotoihinsa. Mannerjäätikkö oli paikoin pari kilometriä paksu. Sen valtava paine ja liike kiilasi kallioperästä isompia ja pienempiä kivenkappale muinaisia rakoja myöten. Lohkareet matkasivat ensin moreeniin ja lopulta harjuihin. Mekaanisesti heikoin aines jauhautui takaisin hiekaksi ja saveksi, aineiksi, joista kivet alun perin olivat syntyneetkin. Vain kaikkein ehjimmät kallioperän palaset jäivät jäljelle, ja samalla ne pyöristyivät siirtolohkareiksi ja pienemmiksi irtokiviksi. Valtaosa päätyi vain kilometrin parin päähän kalliosta. Mutta joistakin tuli pitkämatkalaisia, ja ne kulkeutuivat jäätikön mukana Baltiaan, Puolaan, Saksaan ja jopa Hollantiin saakka. Keski-Euroopan varsin toisenlaisessa kivilajiympäristössä ne ovat poikkeuksellisia kiviä. Ne ovat herättäneet ihmetystä jo satoja ja tuhansia vuosia. Vedenpaisumusmyytit saivat niistä aikoinaan vauhtia. Suurimmat ovat yhä luonnonmuistomerkkejä, mutta nyt ne nähdään todisteina maapalloa kohdanneista valtavista ilmastonmuutoksista.

Lohkareiden muodot ovat aina kiehtoneet taiteilijoita

Moni klassinen kuvanveistäjä on sielunsa silmin nähnyt kivenkappaleessa hahmon, joka odottaa syntymistään. Tällä tavoin Michelangelon kerrotaan valinneen marmorilohkareensa Carraran louhoksella. Jalokivialalla siirtolohkareiden ja irtokivien ylivertaisuus raaka-aineena on myös ymmärretty. Burmassa, Kiinassa, Uudessa Seelannissa ja Kanadassa parasta jademateriaalia on etsitty ja etsitään yhä nimenomaan lohkareista. Vanhan Kiinan jademestarit käyttivät mieluiten lohkareita veistoksiinsa. Muodonanto saattoi vaatia vuosien työstämistä ja hiomista ennen timanttityökalujen keksimistä. Materiaalin laadusta piti olla varmuus jo työtä aloitettaessa. Pekingin Kielletyn kaupungin kookkaat yksityiskohtia pursuavat jadeveistokset ovat nekin lohkareista veistettyjä.

Kivilohkareiden luonnollisten muotojen arvostaminen liittyy sekin vanhaan itämaiseen perinteeseen. Suiseki- harrastuksen myötä luonnosta etsityt veistoskivet ovat löytäneet tiensä vähitellen myös länsimaihin. Taiteilijoille tämä kivenkäytön puoli on jäänyt Anne Koskista lukuunottamatta vähälle huomiolle.

Anne Koskisen mukaan saksankielessä sana Findling tarkoittaa sekä lohkaretta että löytölasta. Findling-sarjan veistoksissa Koskinen on säilyttänyt huomattavan paljon lohkareen luonnonpintaa. Näin muodostuva vaikutelma on voimakas. Mielikuva lohkareista geologisina löytölapsina kasvaa taideteoksen mittoihin. Aivan kuin pienen ihmisen hahmo olisi ollut kivessä alusta asti, ja aivan kuin taiteilija olisi vain pyyhkinyt siitä taltalla pölyt pois.

Kari A. Kinnunen

FT, erikoistutkija, Geologinen tutkimuskeskus

Kuva: Kuvataiteilija Anne Koskinen kesäkuussa 2019